Anteeksi pitkästä tauosta. Voin kuitenkin (ainakin yrittää) luvata, että nyt osia tulee hieman tiuhempaa tahtia. Pelaamatta on nimittäin ainoastaan se viimeinen osa, kaikki muu vain odottaa kirjoittamista. Muttamutta. Hitaasti edetään, ja tiedän tämän osan olevan lavastuksiltaan aika köyhä. (lavastuksia? missä?) Mutta tämäkin tönköhtävä höpötys taidetaan tarvita tarinan etenemisen kannalta =) Tai ainakin pari lausetta tästä osasta, köhköh...



"Mukavaa, että sain tulla tänne", Rafael sanoi istuutuessaan.



"Minkäs teet kun ulkona on niin kylmä", Crystal totesi ja naurahti päälle. Hänen nenäänsä paleli vieläkin, vaikka he olivat olleet sisällä jo jokusen tovin. He olisivat varmaan paleltuneet kuoliaiksi ulkoilmassa, jos olisivat jääneet sinne pidemmäksi aikaa.



Crystal ja Rafael olivat viettäneet useasti aikaa yhdessä. Aina tähän päivään saakka tapaamispaikkana oli ollut se sama puisto, jossa he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet. Niin olisi ollut nytkin, mutta pakkasen vuoksi heidän oli täytynyt paeta sisätiloihin.



Aulasta kuului ääniä. Ovi avattiin, ja hetken päästä Crystalin ja Rafaelin korviin kantautuivat sanat: "Hei, onko täällä ketään?"



"Onko tuo se Colin?" Rafael kysyi. Hän nyökäytti päätään äänen suuntaan.



Crystal huokaisi ja nyökkäsi sitten vaisusti. "Minua ärsyttää, että hän kuvittelee suurin piirtein asuvansa täällä. Välillä minua mietityttää, onko hänellä edes mitään tavaroita omassa kodissaan, kaikki taitavat olla kulkeutuneet tänne..."



Crystal vaikeni nähtyään jokseenkin merkillisen katseen Rafaelin silmissä. Hän näytti kovin poissaolevalta, eikä hän taatusti ollut kuunnellut hänen sanojaan lainkaan. "Onko kaikki hyvin?" Crystal kysyi epäilevänä.



Rafael ravisti päätään kuin palaten maan pinnalle takaisin. "Ei tässä mitään ole", hän sanoi. "Mutta ikävä kyllä minusta tuntuu, että joudun lähtemään."



Kulmiaan kurtistaen Crystal kysyi: "Nytkö jo?" Hän ei olisi halunnut, että Rafael olisi vielä lähtenyt. Hän kaipasi seuraa juuri nyt. Ja Rafaelin seurasta hän nautti kovin.



Rafael kääntyi vielä takaisin ovelta ja otti askeleen eteenpäin. Hän seisoi nyt Crystalin vieressä. "Olen pahoillani", hän sanoi. "Mutta minun on oikeasti pakko lähteä nyt." Crystal aukaisi suunsa kysyäkseen syytä, mutta Rafael vaiensi hänet kohottamalla toista kättään.



"Jäisin kyllä mieluusti. Mutta nähkäämme huomenna uudelleen, sopiiko se?" "Tietenkin..." Crystal änkytti. "Hyvä", Rafael hymyili. "Nähdään sitten silloin."



Mitään muuta sanomatta Rafael lähti huoneesta. Crystal tuijotti hetken aikaa hänen peräänsä tietämättä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. "Ehkä parempi näin", hän sitten mutisi puoliääneen. "Eipähän hänen tarvitse tavata Colinia, kun hän tulisi taas valittamaan jostain..."



Siinä Crystal oli väärässä. Rafael nimittäin tapasi Colinin aulassa. Hän hätkähti, kun oven avattuaan Colin seisoi hänen edessään. "Katsos, katsos", mies sanoi ja silmäili Rafaelia päästä varpaisiin. "Sinä varmaan olet se Crystalin uusi ystävä."



Rafael katsoi hetken aikaa Colinia sanomatta mitään. Sitten hän sai soperretuksi jotain, joka Colinista kuulosti riittävässä määrin myöntävältä vastaukselta. "Minun täytyy mennä, anteeksi..." hän sanoi ja astui Colinin ohitse varomatta katsomasta tätä enää.



Colin virnisti. "Näkemiin sitten", hän sanoi ja korjaili itse lasiensa asentoa. Hänellä oli tunne, ettei poika oikein olisi tahtonutkaan jäädä tänne. Hän bluffasi. Colinista tuntui oudolta. Pitkään aikaan hän ei ollut tuntenut tätä tunnetta - ei sen jälkeen, kun hänelle oli suoritettu "leikkaus". Hän oli itse asiassa kuvitellut, että hänen ei tarvitsisi enää koskaan tuntea näin. Mutta nähtävästi hänen täytyi.



Virne Colinin kasvoilla kasvoi. Toisaalta voisi olla mukavaa päästä pitkästä aikaa vanhoihin hommiin. "Täytyy vielä tarkistaa asia", hän pohti. "Minun täytyy olla aivan varma..."



Crystal kuuli ovensa avautuvan. Hän kohotti katseensa odottaen näkevänsä Rafaelin, mutta mutristi suutaan, kun tulija olikin Colin. "Mitä nyt?" hän kysyi palaten etsimään luettavaa. Colin aukaisi suunsa oitis: "Onko ystäväsi, se Rafael, kenties täkäläisiä?"



Crystal nousi seisomaan. Hän epäröi. "En tiedä", hän sanoi sitten. "Ehkä, ehkä ei. Ja vaikka tietäisin, en kertoisi sinulle. Mietin vain, miten se sinua kiinnostaa?"



Hän istuutui sohvalle katse Colinissa. "Kunhan kysyin", hän vastasi olkiaan kohauttaen. "Tuli vain mieleeni, että tiedätkö itsekään kenen kanssa liikut." "Voisitko poistua?" Crystal kysyi enkelimäinen hymy huulillaan räpytellen silmiään. "Kutsun sinua kyllä, jos tarvitsen."



Colin näki parhaaksi totella. Hän nähtävästi ei voisi edistyä näin. Hänen täytyisi päästä työpaikalleen, mutta hän ei voisi lähteä nyt. Epäilyksiä ei saisi herätä edes hieman, kaiken pitäisi pysyä salassa. "Huomenna", pieni ääni Colinin päässä sanoi hänelle. Ja siihen Colin tyytyi.



Colin oli kuitenkin saanut Crystalin ajattelemaan. "Tiedätkö itsekään kenen kanssa liikut." Kun Crystal pohti, mitä hän tiesi Rafaelista, hän huomasi vastaukseksi "ei mitään". He olivat aina vain puhuneet hänestä itsestään - hänen oikeista vanhemmista, hänen vihastaan Colinia kohtaan, hänestä.



Crystal tunsi olonsa itsekkääksi. Seuraavalla tapaamiskerralla kyllä täytyisi muuttaa asiaa.

 Tökstöks, vai kuinka? :) Alku oli vaikeaa kirjoittaa, koska... en sano. En halua *virn* Ei mitään erikoista, vain vaikeaa :P Seuraavissa osissa kyllä yritän oikeasti nyt panostaa siihen laatuun! Osittain siksi, että nyt aletaan pikkuhiljaa lähennellä isompia asioita. So, let's wait the new chapter? Mahdollisesti odotus palkitaan pian.