Hiiii, meni hiukan pidempään, ja syytä (/syitä) en tahdo alkaa selittelemään. Nyt päätin ryhdistäytyä, vaikka pitäisi lukea huomenna olevaan maantiedon kokeeseen, josta pitäisi tulla hyvä numero kiitos erään hullun tavoitteeni, mutta suotakoon vielä tämä tehtäväksi ennen sitä. Osasta lyhyesti: lyhyt. Riittikö?



"Rakas päiväkirja, olen tavannut uuden ystävän. Toisaalta hän tuntuu ensimmäiseltä oikealta ystävältä moneen vuoteen, koska tunnen voivani puhua hänelle mistä tahansa. Mutta minua pelottaa, voiko hän puhua minulle."



"Rafael oli kovin hiljainen, kun kyselin hänestä hänen viime vierailullaan. Ja hän lähti melko pian sen jälkeen. Olinko ehkä jotenkin töykeä? Teinkö jotain väärin?"



Crystal antoi kynänsä pysähtyä hetkeksi. Sitten hän jatkoi: "Kaiken lisäksi minusta tuntuu, että olen ihastunut Rafaeliin. Minä..."



Jälleen Crystal keskeytti kirjoittamisen. Jokin oli osunut hänen ikkunaansa. Se kuulosti itse asiassa hieman koputukselta.



Käveltyään ikkunaan Crystal hymyili. Se oli Rafael. Hän seisoi hymyillen ikkunan toisella puolella ja viittoili sitten käsillään Crystalia tulemaan ulos.



"Olisit ihmeessä kertonut, että tulet tänään näin aikaisin", Crystal nauroi, kun hän asteli rappusia alas. "Äiti oli tehnyt pannukakkua aamiaiseksi." "En varmaan olisi tahtonut syödä sitä", Rafael vastasi. Crystalin kulmat kurtistuivat samaa tahtia, kun Rafaelin hymy hyytyi. "Mikä on?"



Rafael empi hetken. Hän hieroi niskaansa ja katseli kaikkialla muualle, paitsi Crystaliin. "Minun pitää lähteä täältä."

*  *  *  *  *



Pimeä oli laskeutunut, mutta mikään ei keskeyttänyt Crystalin kyyneliä. Hän pyrki kyllä piilottamaan ne Rafaelilta, mutta ei hän saanut tietää, onnistuiko siinä vai ei. "Crystal, rauhoitu", Rafael sanoi ja tarttui kiinni Crystalin käsistä nostaakseen tämän pystyyn. "Tämä on niin epäreilua", Crystal mutisi ja räpytteli silmiään saadakseen itkunsa lakkaamaan. "Miksi?"



"Minä vain joudun lähtemään pois täältä", Rafael sanoi. "En tahtoisi itsekään." "Miksi sitten lähdet?" Crystal tivasi.



Rafael ei vastannut. Hän tarttui kiinni Crystalin käsistä.



"Joskus täytyy tehdä asioita, joita ei halua. Voin sanoa, että tämä kuuluu listalle, jota en todellakaan haluaisi tehdä. Mutta minun on pakko. Minä... minut pakotetaan tekemään niin."



"Pakotetaan?" Crystal toisti. "Kuka ihme tahtoisi pakottaa sinut lähtemään täältä? Ja minne sinä lähdet, kerro, niin tulen mukaasi."



Rafael hymyili. "Kertoisin, mutta en vain voi."



Sanat vetivät Crystalin hiljaiseksi. Hänestä tuntui taas samalta, kuin viimeksi Rafaelin ollessa heillä. Hän oli tehnyt virheen jossain, tai sitten hän vain oli liian utelias. "Anteeksi, että kysyin", hän kuiskasi.



"Ei siinä ole mitään väärää", Rafael sanoi ja siveli Crystalin poskea. "Mutta vielä ennen kuin lähden, minulla olisi viimeinen toive."



Crystal kallisti hieman päätään. "Mikä?"









Ja hän lähti.

*  *  *  *  *



Colin heräili nokosiltaan. Kelloa katsottuaan hän totesi nukkuneensa oletettua pidempään. Varsinaiset yöunet jäisivät epäilemättä lyhyiksi. "No niin, oletko nyt tyytyväinen?" hän kuuli äänen.



"Mitä ihmettä sinä tarkoitat?" Colin kysyi hämillään. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi Crystalia.



"Älä tule lähemmäs", Crystal itki. "Halusit tätä - halusit, etten liiku Rafaelin kanssa, ja nyt hän on poissa. Jos se ei sinulle riitä, niin... niin..." Crystal kääntyi pois ja paukautti oven kiinni perässään.

... en osaa tehdä tarinaa ilman söpöilyä! Sorisorisorisori. Tuossa samassa tulivat myös ne muutamat muut anteeksipyyntöni. Seuraavaa osaa alan kirjoittamaan pian, koska sitä olen odottanut! Tapahtumia luvassa ;)