Viimeinen osa, vihdoin ja viimein. Selvyyttä asioihin? Sanotaan itsestään selvät asiat ääneen? Yllätyksiä? Enpä tiedä, riippuu vähän kuinka olen onnistunut aiemmissa osissa :--) Ja tietysti lukijan omista ajatuksista. Mutta aloitetaanko, että voidaan joskus lopettaakin?



"Kaikki on niin outoa..."



Crystal katsoi tyhjyyteen. Ei ollut mitään, millä mitata aikaa, mutta hän uskoi olleensa täällä jo viikkoja. Siltä se ainakin tuntui, mutta hän ei edelläänkään ymmärtänyt tätä. Crystal oli varma, että hän tiesi nyt vähemmän kuin koskaan ennen, vaikka hän oli saanut viime aikoina tietoonsa enemmän asioita kuin koskaan ennen.



Hän laittoi kätensä puuskaan. Hän oli menettänyt paljon, ja hän uskoi tietävänsä, ketä syyttää tästä kaikesta.



Mutta toisalta, oli tässä hyvätkin puolensa.



"Onko kaikki hyvin, Crystal?"



"Äiti..." Crystal sanoi hiljaa ja katsoi häneen pitkään. Hän oli iloinen äitinsä löytämisestä. Tai siitä, että hän oli muiden tekojen seurauksien kautta päätynyt tänne. "Tämä on niin outoa."



Crystalin äiti otti askeleen lähemmäksi tytärtään. "En voi varmaan koskaan ymmärtää, kuinka vaikeata tämä sinulle on", hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. "Mutta sano, jos voin tehdä jotain."



"Et sinä voi. Olen pahoillani, mutta..." Crystal puri huultaan. "Toivoisin vain, että minulla olisi kyky saada ihmisiä muuttumaan."



"Et sinä sitä oikeasti toivo", hänen äitinsä sanoi. Hänen kasvoillaan oli surkea ilme, kun hän katsoi Crystalia.



"Kyllähän", Crystal sanoi takaisin. "Se, mitä hän teki, oli jotain uskomattoman..." Hän vaikeni. Hän ei löytänyt sopivia sanoja.



Colinin kasvot palasivat Crystalin mieleen. Muisto tuntui liiankin elävältä. Hän muisti jokaisen kasvonpiirteen, jokaisen lihaksen liikkeen hänen kasvoillaan, kun hän oli kävellyt häntä ja Rafaelia kohti rannalla. Ja kiitos sen päivän, hän oli nyt täällä...



"Et saisi syyttää Colinia noin pahasti", Crystalin äiti sanoi. Hän pudisti päätään. "On totta, että hän teki virheitä. Mutta hän ei voinut sille mitään. Hän teki työtään."



"Tuota minulle on jo sanottu..." Crystal mutisi. "Niin se on, usko minua", hänen äitinsä jatkoi. "Colinilla oli jo lapsesta saakka kyky aistia meidät..." Hän mietti hetken. "Meidät erilaiset. Colin oli onni heille, jotka tahtovat pitää meidät poissa maan pinnalta. Kovin moni ei pysty löytämään meitä, mutta hän pystyi."



"Hän ampui minua!" Crystal huudahti. "Ja sinua myös, sanoit niin!"



"Se oli puhdas onnettomuus." Hän katsoi poispäin hetken aikaa. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Crystaliin. "Colin ei olisi missän nimessä tahtonut päästää sinua lähtemään. Hän teki sinun kohdallasi poikkeuksen työssään, muistatko? Hän uhrautui testaamaan leikkauksen, johon hän olisi voinut kuolla."



"Hän teki sen vain, koska ei tahtonut itse kokea sitä kaameaa tunnetta sisällään, joka viesti minun... sanoit erilaisuudestani", Crystal mutisi. "Älä ole noin ankara häntä kohtaan", hänen äitinsä pyysi. "Miksi en olisi?" Crystal melkein itki turhautumistaan. "Colin on tuonut mukanaan vain harmia! Mieti nyt itseäsikin, äiti. Hänen takiaan et päässyt tapaamaan minua."



"Minä olen yhtä suuresti syyllinen kuin Colin. En koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta niin siinä kävi... Ja Colin teki jo silloin uhrauksia. Hän oli valmis kokemaan kaikki tuskansa, jotta voisimme tavata aina välillä. Jokainen päivä ilman Colinia tuntui ikuisuudelta. Mutta meidän kahden suhdetta ei katsottu hyvällä. Siksi pysyimme salassa. Mutta kun sain tietää odottavani sinua, kaikki muuttui. Sinun syntymäsi jälkeen tahdoin vain pois. Pyysin Colinia ampumaan minut, sillä en tahtonut enää päästä ollenkaan takaisin, vaikka tahtoisin. Mutta Colin vastusti ajatusta. Hän ei tahtonut jäädä yksin sinun kanssasi. Siksi päätimme, että antaisimme muiden kasvattaa sinut."



"Kukaan ei varmaankaan voi ymmärtää, miltä Colinista tuntui saada tietää, että hänen naisystävänsä oli aikoinaan ottanut sinut hoiviinsa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla kertomaan totuutta sinulle, vaikka kasvattiäitisi kertoi hänelle, kuinka kovasti tahtoisit saada tietää oikeasta perheestäsi. Colin taisi kuitenkin yrittää esittää sinulle isähahmoa, vai olenko väärässä?" Crystalin äiti hymyili tyttärelleen.



"En koskaan voi sanoa Colinia isäkseni", Crystal sanoi vihaisena.



"Enkä minä saanut edes mahdollisuutta hyvästellä Leahia..."



Crystal näki sielunsa silmin naisen kasvot. Naisen, joka oli ollut hänen äitinään koko hänen ikänsä. Tiesiköhän hän edes, missä hän oli nyt? Kertoisiko Colin koskaan?



Mutta tämä vaihtoehto, josta hänelle oli tehty pakollinen valinta, ei ollut toisaalta niin huono kuin se voisi olla. Hänellä oli Rafael...



... hänellä oli oma äitinsä...



... ja ennen kaikkea: hän tiesi nyt totuuden, vaikka se sattuikin.

Tekisipä mieleni sanoa nyt kaikenlaista, mutta hillitsen itseni =) Ja onnitteluni jokaiselle, joka on jaksanut tämän lukea ♥ Kiitoskiitos. Ja olen muuten kohtuullisen ylpeä itsestänikin, kun vihdoin sain aikaiseksi kirjoitettua kokonaisen tarinan (laadusta ei puhuta, mutta se on kokonainen :'''''D).

Ette tiedäkään, kuinka paljon olen odottanut tämän osan kirjoittamista! :'D Lavastaminenkin oli ihan omaa luokkaansa (tiedä sitten onnistuinko siinä miten hyvin), koskaan ennen en ole kokeillut vastaavanlaisia kohtauksia. Tarinan huippukohta siis luvassa ;) Kjähhähhää!



"Herää, Colin!" Ei vastausta. "Herää! Nyt heti!"



Leah vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle. Hän hieroi käsiään yhteen. "Colin, pyydän - herää." Sängystä kuului aavistuksen verran ärtynyt murahdus, ja Colin avasi silmänsä.



Vaivalloisesti hän pakotti itsensä istumaan. "Jo oli aikakin!" Leah puuskahti. "Olen melkein viisi minuuttia..." "Mikä on, jos pitää herätä näin aikaisin lauantaina?" Colin ärähti keskeyttäen naisystävänsä puheen.



"Onko Crystal mahdollisesti puhunut sinulle mitään menoistaan?" Leah kysyi. Colin naurahti ja nousi ylös. "Ei todellakaan", hän vastasi. "Ellet ole sattunut huomaamaan, hän ei oikein pidä minusta. Miksi kysyt?"



"Koska en tiedä, missä hän on. Hän ei ollut huoneessaan, kun menin hakemaan häntä aamiaiselle."



Colinin mieleen palasi eilinen keskustelu Crystalin kanssa. Crystal oli ollut kovin kiihtyneessä mielentilassa Rafaelin lähdettyä, joten voisi olettaa hänen tehneenkin jotain... odottamatonta. Colinin ajatukset laukkasivat ympäriinsä. Useampikin idea pälkähti hänen mieleensä. Osa niistä tuntui mahdottomilta, osa hyvinkin mahdollisilta ja osa hieman molemmilta.



"Colin, minua pelottaa, että Crystalille on sattunut jotain", Leah sanoi. Colin palasi takaisin maan pinnalle. Hän oli nyt mielestään päätynyt oikeaan ratkaisuun. Se olisi äärimmäisen epätavallista, mutta myös jollain tavalla loogista. "Minä lähden etsimään häntä", Colin sanoi. "Poikkean vain pikaisesti työpaikkani kautta."

*  *  *  *  *



Crystal istuutui penkille ja tuki päätään toisella kädellä. Hän oli harhaillut pitkin katuja, ja lopulta hän oli päätynyt puistoon. Kyyneleet olivat kohonneet Crystalin silmiin heti, kun hän oli huomannut olevansa samaisessa paikassa, jossa hän oli tavannut Rafaelin monen monta kertaa.



Hän tuijotti polviaan lasittunein silmin. "Tämä on niin väärin..."



Crystal suoristi selkänsä. Hän huokaisi äänekkäästi. "Tämä on niin väärin..." hän sanoi uudelleen. "Niin väärin... Miksi minulle aina käy näin?"



Lopulta Crystal antoi itsensä kaatua penkille. Hän itki niin kovasti, että hänen silmiinsä sattui. Kyyneleet putoilivat penkin päälle. "Niin väärin..." Crystal kuiskasi vielä kerran, ennen kuin asetti kätensä päänsä alle tyynyksi ja antoi itsensä vajota uneen.

*  *  *  *  *



"Crystal."



Crystal kuvitteli kuulevansa omiaan, mutta kun ääni kolmannen kerran sanoi hänen nimensä, hän nousi kylmästä vapisten ylös penkiltä. Näkymä oli jokseenkin sumea, eikä hän oikein saanut selvää näkemästään.



Hän kuitenkin erotti hahmon muutaman metrin päässä itsestään. Hetken silmien siristelyn jälkeen Crystal veti terävästi henkeä. Kyyneleet valuivat jälleen kerran hänen kasvoillaan.



"Sinä... mitä... mutta..."



"Et vaikuta kovin onnelliselta", Rafael nauroi. Hän vaihteli painoa jalalta toiselle ja katseli Crystalia, joka oli mennyt aivan mykäksi. Hän tuijotti suu auki Rafaelia edessään. Sitten hän ryntäsi halaamaan tätä.



"Rauhoituhan", Rafael sanoi, kun hän oli tukehtua Crystalin otteeseen. Tyttö suostui hellittämään vain hiukan. Hän itki Rafaelin olkaa vasten.



"Minulla oli niin ikävä sinua. Luulin, etten enää näkisi sinua."



Rafael työnsi Crystalin hellästi hieman kauemmas. "Toisin kävi", hän totesi tyynesti. "Minä palasin. Ymmärsin tehneeni väärin."



"Ole kiltti, äläkä itke", hän jatkoi pyyhkien toisella kädellä kyyneliä Crystalin kasvoilta. "Ei ole mitään syytä moiseen." Crystal nieleskeli. Hän ei voinut kuvitella tekevänsä mitään muuta kuin itkeä, mutta hymyili silti hieman. Rafael oli tuossa, aivan hänen edessään...



"Miksi sinä edes lähdit?" Crystal kysyi. "Palasit kuitenkin... En ymmärrä."



"En minä tiennyt palaavani", Rafael sanoi. Crystal kurtisti kulmiaan. Rafael huomasi tämän. "Olen tosissani", hän sanoi kiireesti. "Minua pelotti, mitä tapahtuisi, jos jäisin. Mutta minun oli pakko, vaikka lupasinkin Colinille lähteväni..."



"Colin", Crystal toisti. Hän pyyhki kasvojaan ja asetti sitten kätensä lanteilleen. "Miten hän kehtaa? Miten ihmeessä? Miksi hänen täytyy puuttua kaik..."



"Älä ymmärrä väärin", Rafael puolestaan keskeytti Crystalin. "Ei Colin tehnyt mitään väärää, hän teki työtään - älä sano mitään!" Hän oli huomannut Crystalin hämmennyksen. "Minä haluaisin selittää tilanteen sinulle, ennen kuin teet vääränlaisia johtopäätöksiä." Rafael aukoi hetken suutaan, mutta sanat eivät tulleet ulos. Sitten hän sanoi: "Asia on niin, että hän ei tahtonut minun pääsevän sinun lähelle."



Crystal ei kyennyt enää hillitsemään sisällään kieppuvaa uteliaisuutta ja hämmästystä, osittain myös ärtymystä. "Mutta tuota hän jaksaa jauhaa jokaiselle ystävälleni, joka ei miellytä häntä", hän levitteli käsiään. "Miksi otit sen niin vakavasti? Asia ei kuulu sille... sille..." Vaivoin Crystal esti itseään sanomasta sitä, mitä olisi tahtonut. "Hänellä ei ole oikeutta sanoa sinulle noin", hän tyytyi kuiskaamaan.



"Kyllä se hänelle kuuluu", Rafael totesi tyynenä. "Hän ei tahdo, että veisin sinut mukanani. Sitä hän pelkää." Sanat tuntuivat jokseenkin oudoilta tähän tilanteeseen Crystalin mielestä. "Colin pelkäisi minun lähtevän?" hän kysyi epävarmana. "Hän tuntuu vain tahtovan sitä." "Ei hän tahdo", Rafael pudisti päätään. "Hän tahtoo, että pysyt täällä. Hän uskoo, että kotisi on täällä. Mutta minä voisin viedä sinut sinne kotiin, jonne sinä itse tahtoisit."



Varoittamatta ilo kumpusi Crystalin sisällä. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. "Kotiin? Sinä tiedät, missä... missä minun vanhempani ovat?" "Niinkin voisi sanoa", Rafael hymyili ovelasti. "Voin viedä sinut sinne, jos niin haluat."



"Ei hän tahdo", kuului ääni. Kulman takaa Colin asteli rannan vierustalle. Hän naulitsi katseensa Rafaeliin. "Sinun piti lähteä, muistatko?"



"Sinä sika!" Crystal huusi niin että kurkkuun sattui. "Et sinä voi puhua Rafaelille noin! Tai estää häntä viemästä minua kotiin! Olet aivan kohtuuton!"



Rafael pysyi huomattavasti rauhallisempana kuin Crystal. Hän risti kätensä rinnalleen. "Hei, Colin", hän sanoi aavistus ivaa äänessään. "Minä tajusin lähtöni jälkeen antaneeni ensin lupauksen tehtävän täyttämisestä." Hän kohautti olkiaan. "Sinä myöhästyit. Mutta lähden pian, ei hätää."



Ilme Colinin kasvoilla ei värähtänytkään. "Sinä et vie Crystalia minnekään."



Rafael otti muutaman askeleen niin, että hän seisoi Crystalin edessä. "Tiedät itsekin, etten petä lupaustani", hän mutisi. "Rafael!" Crystal kirkaisi epärealistisen korkealta ja kimeästi. "Varo... Colin... hän... älä..." Lauseet jäivät kesken. Crystal oli kauhusta turta. Hän vain tuijotti Colinia.



Hänellä oli ase. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi. "Minä varoitin."



"Muistan sen. Mutta tein päätökseni. Etkä sinä pystyisi siihen, mitä väität tekeväsi. Esität vain."



Crystal vapisi kauttaaltaan. "Ei, ei, ei..."



Colin käveli yhä lähemmäs ja lähemmäs hitaasti, mutta vakain askelin. Ase hänen kädessään kohosi vähitellen.



"Et sinä pysty siihen. Parempi vain, että unohdat koko jutun."



Sillä hetkellä Crystalin hermot eivät enää kestäneet. Hän huusi jotain, josta kukaan ei saanut mitään selvää, ja tönäisi Rafaelia syrjään.



Rafaelin tasapaino petti, ja hän lensi lumihankeen. Hän huudahti tuskasta, kun hänen selkänsä osui maahan.



Samalla hetkellä, kun Crystal oli työntänyt Rafaelin pois Colinin tieltä, oli mies kohottanut aseensa. Kuului laukaus.



"Ei..."



"Ei!"



"Ei!"



*  *  *  *  *



Crystal avasi silmänsä ja räpytteli niitä. Hän näki... Hän olikin elossa. Hän ei ollut kuollut, niin kuin oli kuvitellut. Vai oliko? Crystal ei kuitenkaan uskaltanut sanoa asiaa varmaksi. Häntä pelotti. Hän makasi selällään ja sulki silmänsä uudelleen. Mitä tämä oli? Missä hän oli?



"Missä minä oikein olen?" Crystal kysyi ääneen ja aukaisi silmänsä. Silloin hän näki tutut kasvot edessään.



"Hei, Crystal", Rafael sanoi. "Ja tervetuloa kotiin."

Palaute olisi tärkeää, mutten voi pakottaa ketään siihen =) Toivon vain vilpittömästi ♥ Ja sitten se viimeinen osa... Kaivatut selitykset saapuvat, ja salaisuudet tulevat viimein julki. Mutta milloin? Paha sanoa, koska tulin toisiin ajatuksiin sen toteuttamisesta. On vaihtoehto A ja B, mutta kumpi niistä olisi se oikea..? Se selviää... joskus ;)

Hiiii, meni hiukan pidempään, ja syytä (/syitä) en tahdo alkaa selittelemään. Nyt päätin ryhdistäytyä, vaikka pitäisi lukea huomenna olevaan maantiedon kokeeseen, josta pitäisi tulla hyvä numero kiitos erään hullun tavoitteeni, mutta suotakoon vielä tämä tehtäväksi ennen sitä. Osasta lyhyesti: lyhyt. Riittikö?



"Rakas päiväkirja, olen tavannut uuden ystävän. Toisaalta hän tuntuu ensimmäiseltä oikealta ystävältä moneen vuoteen, koska tunnen voivani puhua hänelle mistä tahansa. Mutta minua pelottaa, voiko hän puhua minulle."



"Rafael oli kovin hiljainen, kun kyselin hänestä hänen viime vierailullaan. Ja hän lähti melko pian sen jälkeen. Olinko ehkä jotenkin töykeä? Teinkö jotain väärin?"



Crystal antoi kynänsä pysähtyä hetkeksi. Sitten hän jatkoi: "Kaiken lisäksi minusta tuntuu, että olen ihastunut Rafaeliin. Minä..."



Jälleen Crystal keskeytti kirjoittamisen. Jokin oli osunut hänen ikkunaansa. Se kuulosti itse asiassa hieman koputukselta.



Käveltyään ikkunaan Crystal hymyili. Se oli Rafael. Hän seisoi hymyillen ikkunan toisella puolella ja viittoili sitten käsillään Crystalia tulemaan ulos.



"Olisit ihmeessä kertonut, että tulet tänään näin aikaisin", Crystal nauroi, kun hän asteli rappusia alas. "Äiti oli tehnyt pannukakkua aamiaiseksi." "En varmaan olisi tahtonut syödä sitä", Rafael vastasi. Crystalin kulmat kurtistuivat samaa tahtia, kun Rafaelin hymy hyytyi. "Mikä on?"



Rafael empi hetken. Hän hieroi niskaansa ja katseli kaikkialla muualle, paitsi Crystaliin. "Minun pitää lähteä täältä."

*  *  *  *  *



Pimeä oli laskeutunut, mutta mikään ei keskeyttänyt Crystalin kyyneliä. Hän pyrki kyllä piilottamaan ne Rafaelilta, mutta ei hän saanut tietää, onnistuiko siinä vai ei. "Crystal, rauhoitu", Rafael sanoi ja tarttui kiinni Crystalin käsistä nostaakseen tämän pystyyn. "Tämä on niin epäreilua", Crystal mutisi ja räpytteli silmiään saadakseen itkunsa lakkaamaan. "Miksi?"



"Minä vain joudun lähtemään pois täältä", Rafael sanoi. "En tahtoisi itsekään." "Miksi sitten lähdet?" Crystal tivasi.



Rafael ei vastannut. Hän tarttui kiinni Crystalin käsistä.



"Joskus täytyy tehdä asioita, joita ei halua. Voin sanoa, että tämä kuuluu listalle, jota en todellakaan haluaisi tehdä. Mutta minun on pakko. Minä... minut pakotetaan tekemään niin."



"Pakotetaan?" Crystal toisti. "Kuka ihme tahtoisi pakottaa sinut lähtemään täältä? Ja minne sinä lähdet, kerro, niin tulen mukaasi."



Rafael hymyili. "Kertoisin, mutta en vain voi."



Sanat vetivät Crystalin hiljaiseksi. Hänestä tuntui taas samalta, kuin viimeksi Rafaelin ollessa heillä. Hän oli tehnyt virheen jossain, tai sitten hän vain oli liian utelias. "Anteeksi, että kysyin", hän kuiskasi.



"Ei siinä ole mitään väärää", Rafael sanoi ja siveli Crystalin poskea. "Mutta vielä ennen kuin lähden, minulla olisi viimeinen toive."



Crystal kallisti hieman päätään. "Mikä?"









Ja hän lähti.

*  *  *  *  *



Colin heräili nokosiltaan. Kelloa katsottuaan hän totesi nukkuneensa oletettua pidempään. Varsinaiset yöunet jäisivät epäilemättä lyhyiksi. "No niin, oletko nyt tyytyväinen?" hän kuuli äänen.



"Mitä ihmettä sinä tarkoitat?" Colin kysyi hämillään. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi Crystalia.



"Älä tule lähemmäs", Crystal itki. "Halusit tätä - halusit, etten liiku Rafaelin kanssa, ja nyt hän on poissa. Jos se ei sinulle riitä, niin... niin..." Crystal kääntyi pois ja paukautti oven kiinni perässään.

... en osaa tehdä tarinaa ilman söpöilyä! Sorisorisorisori. Tuossa samassa tulivat myös ne muutamat muut anteeksipyyntöni. Seuraavaa osaa alan kirjoittamaan pian, koska sitä olen odottanut! Tapahtumia luvassa ;)

Nyt on vielä luova hetki menossa, että kirjoittaminen sujuu! :) Yritän nyt hieman panostaa tähän. Kuviin ainakin käytin aikaa. Toivottavasti tekstikin sujuisi.



"Teillä olisi palaveri puolen tunnin kuluttua, herra Lewis", Colinin sihteeri sanoi hänelle ja loi sitten pitkän silmäyksen esimieheensä. "Herra Lewis? Kuulitteko te ollenkaan? Teillä olisi palaveri..."



"Kuulin kyllä, Magdalena", Colin mutisi. Hän ei irrottanut hetkeksikään katsettaan tietokoneen näytöstä. "Muistin sen itsekin. Minulla on vain hirvittävästi työtä ennen sitä. Voisitko antaa minulle työrauhan?"



Magdalena nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Hänestä herra Lewis oli käyttäytynyt oudosti koko aamun. Yleensä hän tervehti kaikkia työtovereitaan tullessaan töihin, mutta tänä aamuna edes hän ei ollut saanut kuulla omaansa. "Ei kai tämä johdu siitä, että Carrington uhkasi häntä potkuilla?" Magdalena pohti sulkiessaan oven perässään.



Colinin sormet pysähtyivät hetkeksi aikaa. Kuinka sen sivun osoite päättyikään... Sitten hän muisti sen ja jatkoi kirjoittamistaan.



Sivun latautuessa Colin käänsi päätään. Jos hän olisikin oikeassa? Voisiko se edes olla mahdollista? Hetken miettimisen jälkeen Colin totesi, että mikään ei estäisi. Kaiken tämän ajan jälkeen vaan se tuntui kovin vaikealta uskoa. Edellisestä kerrasta oli useita vuosia. "Leikkaus" oli tietenkin vaikuttanut kovasti tähän, mutta se oli poikkeus. Sivu latautui, ja Colin palasi tutkimaan sitä.



Meni useampi tovi, ennen kuin Colin muisti kuinka tällä sivulla pystyi liikkumaan. Se oli kovin sekava ja täynnä tekstiä, mutta jotenkin Colinin onnistui löytää kohta, jonka avulla hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän kirjoitti muutaman sanan ja painoi sitten Enteriä.



Sivun latautuminen tuntui kestävän liian kauan. Colin oli juuri nyt liian kärsimätön odottaakseen.



"Vihdoin", hän sanoi iäisyydeltä tunteen puolen minuutin jälkeen. Hän nojautui lähemmäs näyttöä.



Kevyt virne levisi Colinin kasvoille. "Bingo", hän mutisi.



Alkava palaveri ärsytti Colinia. Hän ehti kyllä lukea kaiken materiaalin nettisivulta, mutta hän halusi vielä käydä läpi aihetta käsittelevät kirjat. Muistinvirkistystä, hän sanoi itselleen. Colin tarttui kiinni yhteen kirjaan ja tutkaili sen takakantta. Hän laski sen pöydälleen odottamaan ja etsi vielä muutaman kirjan sen seuraksi.



Sitten hän tarttui puhelimeen. Hän näppäili ulkomuistista Leahin numeron ja nosti luurin korvalleen.



"Hei kultaseni. Ei, ei minulla ole mitään... Haluaisin vain, että ilmoittaisit minulle, jos se Crystalin uusi tuttavuus ilmestyy hänen luokseen." Leah kyllä myöntyi, mutta esitti myös muutamia kysymyksiä. Hän oli selvästi hämmentynyt tästä pyynnöstä. "Ei sillä ole väliä. Kunhan vain soitat minulle. Täytyy nyt mennä. Palaveri alkaa. Muista soittaa, lupaa minulle!"

*  *  *  *  *



Crystal ja Rafael istuivat Crystalin huoneen lattialla. Rafael keinui paikoillaan. "Rafael, olenko minä todellakin niin itsekäs, että olen puhunut vain itsestäni?" Crystal kysyi. Rafel pysähtyi. "Et sinä ole itsekäs", hän sanoi.



"Sinulla vain on paljon asioita sydämelläsi, joista on tärkeä puhua. Et sinä ole tehnyt mitään väärin."



"Minusta olisi silti paljon mukavampi puhua jostain muusta tällä kertaa", Crystal sanoi.



Leah yritti muistella Colinin työpaikan numeroa. Yhden väärään numeroon menneen soiton jälkeen hän kuuli miesystävänsä äänen sanovan: "Lewis."



"Hän on täällä nyt." "Kiitos, Leah, tulen sinne pian." "Mutta Colin, mitä..." "Ei mitään ihmeellistä. Tahdon vain jutella hänen kanssaan."



"Mistä sinä sitten tahtoisit puhua?" Rafael tiedusteli. Crystal katseli kattoa ennen kuin vastasi: "Minua kiinnostaisi tietää, kuka sinä olet."



Rafael meni hiljaiseksi. "En minä oikein tiedä, mitä voisin kertoa itsestäni..." hän aloitti, mutta saatuaan Crystalin suunnalta merkitsevän katseen, hän näytti miettivän asiaa uudemman kerran. Hän katseli hetken aikaa ulos ikkunasta.



Kun hän käänsi katseensa takaisin, hän avasi suunsa: "Minä en ole täältä."



"Mistä sitten?" Crystal kysyi kiinnostuneena. Mutta Rafael ei vastannut. Hän ei kertonut hirveästi itsestään muutenkaan - mitä nyt Crystal sai tietää, että hän piti enemmän kuin mistään muusta iloisesta elämästä niin itsellään kuin muillakin. Muutkin tuntuivat kovin... itsestään selviltä. Kaikkihan nyt riemusta pitävät, pitääkö se ihan mainita?



Rafael viipyi vain pienen hetken tuon jälkeen. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi lähteä. Jälleen Crystal ei saanut tietää syytä. Rafael kuitenkin huomasi ulos päästessään olleensa liian hidas. Colin seisoi pihalla ja katseli Rafaelia liian tyytyväisen näköisenä.



"Hyvää iltapäivää", Rafael sanoi. Hän tiesi, että tämä oli turhaa - mutta hän voisi yrittää silti. Ehkä Colin ei tiennyt... vielä.



Rafael asteli portaat alas. Hän hymyili Colinille ja yritti ohittaa tämän, mutta kuultuaan Colinin puhuvan, hän pysähtyi. "Tiedän, kuka olet. Ja miksi olet täällä. Uskon myös, että tiedät, kuka minä olen."



"Tiedän", Rafael sanoi vihaisena. "Mutta en anna sen häiritä minua. Minulle annettiin tehtävä ja..." "Sinun on keskeytettävä se", Colin sanoi. "Ei onnistu", Rafael mutisi.



"Sinä tiedät, että minä voisin suorittaa tehtäväni vaikka nyt heti. Mutta tahdon antaa sinulle mahdollisuuden. Vain, koska olet Crystalin ystävä. Muuten sinä olisit jo mennyttä. Ole siis ystävällinen, ja jätä hänet rauhaan. Ellet... en katso enää läpi sormien."



Colin jäi yksin, kun Rafael lähti pihamaalta. Colin oli tyytyväinen itseensä. Hän oli melko varma, että Rafael oli ymmärtänyt oman parhaansa. Mutta siitä hän oli varma, ettei mikään estäisi häntä ensi kerralla tekemästä työtään.



"Haluan vain, ettei hän saa Crystalia pauloihinsa... Se ei voisi käydä päinsä. Hänen on parempi täällä."

Juoni tihenee, juoni tihenee. Voin kertoa, että salaisuudet eivät kuitenkaan paljastu vielä. Sitä saadaan odottaa. Toivottavasti ei kovin kauan.

Anteeksi pitkästä tauosta. Voin kuitenkin (ainakin yrittää) luvata, että nyt osia tulee hieman tiuhempaa tahtia. Pelaamatta on nimittäin ainoastaan se viimeinen osa, kaikki muu vain odottaa kirjoittamista. Muttamutta. Hitaasti edetään, ja tiedän tämän osan olevan lavastuksiltaan aika köyhä. (lavastuksia? missä?) Mutta tämäkin tönköhtävä höpötys taidetaan tarvita tarinan etenemisen kannalta =) Tai ainakin pari lausetta tästä osasta, köhköh...



"Mukavaa, että sain tulla tänne", Rafael sanoi istuutuessaan.



"Minkäs teet kun ulkona on niin kylmä", Crystal totesi ja naurahti päälle. Hänen nenäänsä paleli vieläkin, vaikka he olivat olleet sisällä jo jokusen tovin. He olisivat varmaan paleltuneet kuoliaiksi ulkoilmassa, jos olisivat jääneet sinne pidemmäksi aikaa.



Crystal ja Rafael olivat viettäneet useasti aikaa yhdessä. Aina tähän päivään saakka tapaamispaikkana oli ollut se sama puisto, jossa he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet. Niin olisi ollut nytkin, mutta pakkasen vuoksi heidän oli täytynyt paeta sisätiloihin.



Aulasta kuului ääniä. Ovi avattiin, ja hetken päästä Crystalin ja Rafaelin korviin kantautuivat sanat: "Hei, onko täällä ketään?"



"Onko tuo se Colin?" Rafael kysyi. Hän nyökäytti päätään äänen suuntaan.



Crystal huokaisi ja nyökkäsi sitten vaisusti. "Minua ärsyttää, että hän kuvittelee suurin piirtein asuvansa täällä. Välillä minua mietityttää, onko hänellä edes mitään tavaroita omassa kodissaan, kaikki taitavat olla kulkeutuneet tänne..."



Crystal vaikeni nähtyään jokseenkin merkillisen katseen Rafaelin silmissä. Hän näytti kovin poissaolevalta, eikä hän taatusti ollut kuunnellut hänen sanojaan lainkaan. "Onko kaikki hyvin?" Crystal kysyi epäilevänä.



Rafael ravisti päätään kuin palaten maan pinnalle takaisin. "Ei tässä mitään ole", hän sanoi. "Mutta ikävä kyllä minusta tuntuu, että joudun lähtemään."



Kulmiaan kurtistaen Crystal kysyi: "Nytkö jo?" Hän ei olisi halunnut, että Rafael olisi vielä lähtenyt. Hän kaipasi seuraa juuri nyt. Ja Rafaelin seurasta hän nautti kovin.



Rafael kääntyi vielä takaisin ovelta ja otti askeleen eteenpäin. Hän seisoi nyt Crystalin vieressä. "Olen pahoillani", hän sanoi. "Mutta minun on oikeasti pakko lähteä nyt." Crystal aukaisi suunsa kysyäkseen syytä, mutta Rafael vaiensi hänet kohottamalla toista kättään.



"Jäisin kyllä mieluusti. Mutta nähkäämme huomenna uudelleen, sopiiko se?" "Tietenkin..." Crystal änkytti. "Hyvä", Rafael hymyili. "Nähdään sitten silloin."



Mitään muuta sanomatta Rafael lähti huoneesta. Crystal tuijotti hetken aikaa hänen peräänsä tietämättä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. "Ehkä parempi näin", hän sitten mutisi puoliääneen. "Eipähän hänen tarvitse tavata Colinia, kun hän tulisi taas valittamaan jostain..."



Siinä Crystal oli väärässä. Rafael nimittäin tapasi Colinin aulassa. Hän hätkähti, kun oven avattuaan Colin seisoi hänen edessään. "Katsos, katsos", mies sanoi ja silmäili Rafaelia päästä varpaisiin. "Sinä varmaan olet se Crystalin uusi ystävä."



Rafael katsoi hetken aikaa Colinia sanomatta mitään. Sitten hän sai soperretuksi jotain, joka Colinista kuulosti riittävässä määrin myöntävältä vastaukselta. "Minun täytyy mennä, anteeksi..." hän sanoi ja astui Colinin ohitse varomatta katsomasta tätä enää.



Colin virnisti. "Näkemiin sitten", hän sanoi ja korjaili itse lasiensa asentoa. Hänellä oli tunne, ettei poika oikein olisi tahtonutkaan jäädä tänne. Hän bluffasi. Colinista tuntui oudolta. Pitkään aikaan hän ei ollut tuntenut tätä tunnetta - ei sen jälkeen, kun hänelle oli suoritettu "leikkaus". Hän oli itse asiassa kuvitellut, että hänen ei tarvitsisi enää koskaan tuntea näin. Mutta nähtävästi hänen täytyi.



Virne Colinin kasvoilla kasvoi. Toisaalta voisi olla mukavaa päästä pitkästä aikaa vanhoihin hommiin. "Täytyy vielä tarkistaa asia", hän pohti. "Minun täytyy olla aivan varma..."



Crystal kuuli ovensa avautuvan. Hän kohotti katseensa odottaen näkevänsä Rafaelin, mutta mutristi suutaan, kun tulija olikin Colin. "Mitä nyt?" hän kysyi palaten etsimään luettavaa. Colin aukaisi suunsa oitis: "Onko ystäväsi, se Rafael, kenties täkäläisiä?"



Crystal nousi seisomaan. Hän epäröi. "En tiedä", hän sanoi sitten. "Ehkä, ehkä ei. Ja vaikka tietäisin, en kertoisi sinulle. Mietin vain, miten se sinua kiinnostaa?"



Hän istuutui sohvalle katse Colinissa. "Kunhan kysyin", hän vastasi olkiaan kohauttaen. "Tuli vain mieleeni, että tiedätkö itsekään kenen kanssa liikut." "Voisitko poistua?" Crystal kysyi enkelimäinen hymy huulillaan räpytellen silmiään. "Kutsun sinua kyllä, jos tarvitsen."



Colin näki parhaaksi totella. Hän nähtävästi ei voisi edistyä näin. Hänen täytyisi päästä työpaikalleen, mutta hän ei voisi lähteä nyt. Epäilyksiä ei saisi herätä edes hieman, kaiken pitäisi pysyä salassa. "Huomenna", pieni ääni Colinin päässä sanoi hänelle. Ja siihen Colin tyytyi.



Colin oli kuitenkin saanut Crystalin ajattelemaan. "Tiedätkö itsekään kenen kanssa liikut." Kun Crystal pohti, mitä hän tiesi Rafaelista, hän huomasi vastaukseksi "ei mitään". He olivat aina vain puhuneet hänestä itsestään - hänen oikeista vanhemmista, hänen vihastaan Colinia kohtaan, hänestä.



Crystal tunsi olonsa itsekkääksi. Seuraavalla tapaamiskerralla kyllä täytyisi muuttaa asiaa.

 Tökstöks, vai kuinka? :) Alku oli vaikeaa kirjoittaa, koska... en sano. En halua *virn* Ei mitään erikoista, vain vaikeaa :P Seuraavissa osissa kyllä yritän oikeasti nyt panostaa siihen laatuun! Osittain siksi, että nyt aletaan pikkuhiljaa lähennellä isompia asioita. So, let's wait the new chapter? Mahdollisesti odotus palkitaan pian.