Mennäänkö suoraan tarinaan ilman alkuhöpötyksiä? ;)



Oli joulukuun ensimmäinen. Lunta satoi hiljalleen maahan.



Crystal ei tiennyt sitä. Hän makasi vuoteellaan miettien, oliko hän hereillä vai ei. Herätyskello piippaili jälleen yrittäen saada häntä nousemaan, muta Crystal vain iski sen kädellään hiljaiseksi. Kohta hän nousisi, ei hänellä ollut mikään kiire...



Puolen tunnin kuluttua hän sitten sysäsi peiton sivuun ja nousi istumaan. Ei vienyt kauan, kun hän huomasi valkean maan ulkona. "On joulukuu", Crystal kuiskasi. Tätä hän oli odottanut pitkään - koko ikänsä.



"Ehkä tämä olisi se joulu."



Crystal katseli hetken aikaa lumisadetta ja huokaisi sitten. Seitsämäntoista vuotta oli jo kulunut, eikä hänen suurimman toiveensa toteutumiseksi ollut käynyt mitään. Eniten Crystalia ärsytti se, ettei hän itse voinut vaikuttaa asiaan millään tavoin. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli odottaa.



Crystal katsoi itseään peilistä. Hän siirsi hiussortuvan pois otsaltaan. Mikä ihme hänessä oli saanut hänen vanhempansa hylkäämään hänet?



Tai oli hänellä äiti, mutta... ei oikea. Leah Gibson oli mukava ihminen, joka oli huolehtinut Crystalista niin kauan kuin hän vain jaksoi muistaa, ja Crystal kutsui häntä äidikseen. Mutta melkein heti, kun Crystal oli oppinut ymmärtämään puhetta, hänelle oli kerrottu hänen löytyneen ojasta joulun aikoihin ja hyvin kevyesti puettuna. Monet ovat ihmetelleet, kuinka niin pieni lapsi oli selvinnyt moisesta kylmyydestä. Leah oli se, kuka oli pelastanut hänet ja ottanut hoiviinsa.



Ehkä kummallisinta Crystalista oli kirje, joka hänen vaatteisiinsa oli kiinnitetty. Hän ei koskaan ollut kyennyt ymmärtämään täysin, mitä se merkitsi.

Olen pahoillani, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Tein väärin ja joudun maksamaan siitä. Lupaan, että pääset kotiin, kunhan aika on oikea. Vielä me vietämme joulun yhdessä.

Toivottavasti voit vielä antaa minulle anteeksi, Crystal.

Äiti rakastaa sinua aina.



Monta vuotta Crystal oli miettinyt noita sanoja. Hän saattoi vain toivoa, että hänen oletuksensa siitä, että jonain joulukuisena aamuna hänen oikea äitinsä tulisi heidän ovensa taakse, olisi oikeassa. Tämä tuntui Crystalista viimeiseltä mahdollisuudelta. Liian monta vuotta oli jo mennyt. Jos kohta ei tapahtuisi jotain, hän... Hän ei tiennyt, jaksaisiko enää.

*  *  *  *  *



"Huomenta!" hänen äitinsä sanoi. "Istu vain pöytään, minä tuon nämä murot kohta."



"Mistä tämä palvelu?" Crystal kysyi kummissaan ja asettui tuolille. Hänen äitinsä ei sanonut mitään. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oman hengityksensä. Crystal katsoi äitiään, kun hän asetti murokulhon pöydälle. "Minä vain halusin muistuttaa sinua ja Colinia siitä, miten paljon teistä välitän", hän sanoi samalla.



Crystal katsoi äitiään tutkivasti. "Äiti, minä tiedän, että joulukuu on tullut", hän sanoi. Hän näki, kuinka hänen äitinsä hieman säpsähti, mutta ei kuitenkaan huomauttanut asiasta. Crystal tiesi tämän pelkäävän, että hän menettäisi ainoan tyttärensä - vaikka ei Crystal edes ollut biologisesti hänen lapsensa.



"Muistathan kuitenkin, että minä olen aina valmis olemaan tukenasi kuin oikea perheenjäsen?" tämä sanoi asettaessaan murokuppia Crystalin eteen. Crystal kohtasi äidin katseen. "Sinä oletkin", hän hymyili. "Mutta ymmärrät varmaan, mitä vanhempani minulle merkitsisivät?"



Leah lähti töihin niin nopeasti, että Crystal ehti itse hädin tuskin aloittaa aamiaistaan. "Huomenta", kuului ovelta, ja Crystal kohotti katseensa laskien sen kuitenkin vikkelästi takaisin murokulhoon. Colin oli nähtävästi ollut heillä yötä, eikä hän ollut tiennyt asiasta. Kaikin voimin Crystal yritti sietää Colinia, olihan hän hänen äitinsä miesystävä, mutta jokin tuossa miehessä tuntui häiritsevältä. Useampikin piirre, jos rehellisiä oltiin. Mutta eniten Crystalia ärsytti se, että Colin yritti jatkuvasti udella hänen asioitaan ja vaikuttaa hänen päätöksiinsä ja mielipiteisiin.



"En tiennyt, että äiti oli kutsunut sinut yökylään", Crystal yritti saada keskustelua aikaiseksi. Colin naurahti harteitaan kohauttaen. "En tiennyt minäkään", hän vastasi. "Meidän oli tarkoitus vain viettää iltaa yhdessä, mutta nyt kävi näin." Crystal pyöritteli silmiään. Häntä harmitti, että oli edes kysynyt. Hän palautti ajatuksensa takaisin muroihin, mutta lusikallinen putosi pöydälle, kun hän kuuli Colinin sanat: "Taas se olisi joulukuu... Uskotko edelleen siihen, että sinut haettaisiin kotiin?"



"Miten sinä..." "Olen tiennyt jo pidemmän aikaa", Colin hymyili lämpimästi, mutta Crystal ei nähnyt tuota hymyä niin. Kuinka äiti oli saattanut kertoa tuollaista Colinille, sitä hän ei voinut ymmärtää... "Crystal? Et vastannut kysymykseeni."



"No... kyllä minä uskon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jossain tuolla on oikea perheeni, joka rakastaa minua. Vanhempani tulevat vielä hakemaan minua. Äitini lupasi niin."



"Entä jos ketään ei tule?" Colin kysyi. Crystal katsoi häntä kummaksuen. "Tarkoitan, että jos ne kauniit sanat jäivät pelkiksi sanoiksi. Jos äitisi ei vain uskaltanut myöntää hylkääväsi sinut."



"Mutta..." "Lapsia annetaan adoptoitavaksi yllättävän usein, Crystal", Colin jatkoi puhettaan välittämättä Crystalista. "Joskus vanhemmat eivät vain kykene huolehtimaan lapsistaan. Siksi he tekevät niin. He haluavat hyvän elämän lapselleen, vaikka se tarkoittaisikin eroa."



Crystal nousi ylös. "Todellako luulit, että kertomalla asioita, jotka jo tiedän, saisit mieleni muuttumaan?" hän mutisi. Colin vaikutti yllättyneeltä, mutta Crystal uskoi sen olevan teeskentelyä. "En minä..." "Kyllä sinä, juuri sitä sinä tahdot! Uskot itse, että asia on noin, ja tahdot minun olevan samaa mieltä!"



"Älä käsitä minua väärin", Colin sanoi ärtyneeseen sävyyn. "Minä vain toivon, ettet joutuisi pettymään." "Seliseli", Crystal mutisi. "Te olette samanlaisia äidin kanssa. Mutta minä tiedän, mitä ajatte tuolla puheellanne takaa."



Crystal oli jo marssimassa takaisin omaan huoneeseensa, kun hän vielä kääntyi puhumaan Colinille. "Uskotte itsekin siihen. Ei teitä muuten kiinnostaisi. Te pelkäätte, että minä lähden. Äidin vielä ymmärrän, mutta sinua en. Asia ei kuulu sinulle pätkän vertaa!" Colin oli nousemassa seisomaan, mutta Crystal ehti jo paeta huoneeseensa ja lukita oven.



Häntä melkein itketti. Mikä kaikkia oikein vaivasi? Mikä hinku heillä oli puuttua hänen elämäänsä? Äiti uskoi niihin sanoihin. Colin uskoi niihin sanoihin. Ja hän uskoi myös. Crystal kävi istumaan ja sulki silmänsä. Hän odotti nyt vielä enemmän tämän joulukuun etenemistä. Kun hänet sitten tultaisiin hakemaan, hän loikkisi ilosta, kun pääsisi oikean perheensä luokse, mutta myös itkisi, koska joutuisi lähtemään pois Leahin, monen vuoden aikaisen äitinsä luota. Mutta Colinille, hänelle Crystal nauraisi makeasti.

Osat saattavat hyvinkin olla näin lyhyitä, koska kyseessä on minitarina, ei mikään romaani. Tarkoituksena olisi, että viimeinen osa ilmestyisi jouluaattona, mutta katsotaan nyt, antaako aikataulu myöten. Toivokaamme kuitenkin parasta :)